Attacin jäsenlehti Hiekanjyvien viime numerossa Attacia kutsuttiin kaappifederalistiksi. Euroopan Attacien yhteisesti hyväksymillä kymmenellä periaatteella halutaan, demokraattisemman unionin lisäksi, muuttaa EU:n suuntaa kohti ns. sosiaalista Eurooppaa. Sosiaalisten oikeuksien yhteisöoikeudellinen turvaaminen tarkoittaisi EU:n toimivallan laajentamista alueille, mitkä tällä hetkellä ovat valtioiden päätettävissä. Euroopan Attacien kokouksessa heinäkuun alussa jatkettiin vilkasta keskustelua EU:sta ja varsinkin sosiaalisesta Euroopasta. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että taloudellisesta kasvusta on tullut unionin päähänpinttymä, eikä vaurauden jakautumista mietitä tarpeeksi.

Mutta mitä tehdä? Olisihan se hienoa jos Euroopan maiden väliset eroavaisuudet häviäisivät työntekijöiden hyväksi, ja jos rajoja ylittävät toimenpiteet, esimerkiksi lakot, olisivat mahdollisia. Monet ovat kuitenkin huolissaan yhteisöoikeudellisten kompromissien mahdollisista negatiivista seurauksista ja siitä, että varsinkin pohjoismaissa ne voisivat johtaa sosiaaliturvan heikkenemiseen. Toiset eivät kerta kaikkiaan halua unionin toimivallan laajentamista, riippumatta sen seurauksista.

Selvää on joka tapauksessa se, että keskustelu pitää käydä, ja se pitää käydä nyt, sillä Euroopan uusliberalistiset voimat eivät näytä heikkenevän. Lissabon-strategiaa noudattaessa komissio on jo moneen otteeseen näyttänyt olevansa valmis sivuuttamaan työntekijöiden huolenaiheita, ”toimivan markkinatalouden” nimissä, esimerkiksi palveludirektiivin hyväksyessä. Uusin aloite on komission vihreä kirja työoikeuden uudistamisesta. Ny Tid-lehdessä Erkki Laukkanen kutsuu tätä ”sukupolvemme puhtaimmaksi markkinataloudelliseksi aloitteeksi Euroopassa”.

Flexicurity, eli joustava turvallisuus, on esimerkki komission lanseeraamasta uudesta käsitteestä, jolla annetaan ymmärtää, että joustavuus työmarkkinoilla voidaan liittää turvallisuuteen ”oikeaa politiikkaa” noudattamalla. Liikkuvuutta voidaan lisätä eri työpaikkojen välillä, ilman että työntekijä joutuu kokemaan epävarmuudesta johtuvaa paineita ja stressiä, joten kaikki osapuolet ovat voittajia. Vai onko se kuitenkin hieman monimutkaisempaa? Minusta se kuulostaa lähinnä Orwellin kuvaaman valtion iskulauseelta kirjasta 1984: ”Sota on rauhaa.” Komissio: ”Joustavuus on turvallisuus”. Mistä tahansa väitteestä voi tulla totuus jos sen toistaa tarpeeksi monta kertaa.

”Oikean” totuuden erottaminen väärästä on Eurooppa-asioissa vaikeata, sillä kuten jo tiedämme, demokratiavaje ja vakavan keskustelun puute johtaa siihen, että ”tavallisen” kansalaisen on vaikea ymmärtää mistä puhutaan, eikä asia välttämättä edes kiinnosta. Kansallisella tasolla Suomen pääministeri kehottaa ministeriämme olemaan puhumatta liikaa medialle, ”varsinkin asioista jotka eivät vielä ole valmiiksi käsiteltyjä”. Missähän vaiheessa asioista tulee keskustella, ellei ennen päätöstä? Kun vielä yliopistoreformi viedään läpi ja Suomen yliopistokoulutus muuttuu yhä ”kilpailukykyisemmäksi ja tehokkaammaksi”, kriittinen analyysi maassamme vähenee entisestään. Ihmisten halutaan oppivan juuri sen minkä he tarvitsevat pystyäkseen tekemään työnsä hyvin, ja sitä kautta antamaan panoksensa talouden kasvuun. Kaikki ylimääräinen on ajan ja rahan tuhlausta. (Hassua, taas tulee mieleen Orwell: ihan kuin uusliberalistit haluaisivat meidän nielevän Oseanian valtion iskulauseen ”tietämättömyys on voimaa”).

Suomalaiset ovatkin mielenkiintoinen kansa siinä, että vaikka kuulumme EU-kriittisimpiin maihin, 77 % prosenttia väestöstä uskoo, että EU-maissa on yhteinen perustuslaki vuoteen 2020 mennessä (mtv3 tutkimus 19.6.07). Lyhyesti sanottuna: Vaikka ihmiset ovat kriittisiä, he eivät usko pystyvänsä muuttamaan asioita. Suomen Attacilla on siis vaikea tehtävä edessään, yrittäessään herättää keskustelua toisenlaisesta Euroopasta. Elämme asiantuntijayhteiskunnassa, jossa Liisa ja Matti Meikäläisellä ei ole oikeutta mielipiteeseen, sillä asiat ovat nykyään niin monimutkaisia, että ainoastaan ns. asiantuntijat osaavat tehdä oikeita päätöksiä. Attacin tuleekin muistuttaa ihmisiä siitä, että politiikassa on loppupeleissä kuitenkin kyse arvoista, ja niitä kaikilla on, tittelistä riippumatta. Kymmenen periaatteen lanseeraaminen on hyvä ensi askel, ne osoittavat että vaihtoehtoja on olemassa.

Lisää keskustelua toivoen,
Lotta Staffans