Euroopan unionin perustuslaista käydyt neuvottelut täyttivät aikanaan yhden kevään monen aktivistin elämästä. Suomen Attac oli mukana yhteenliittymässä, joka vaati hyvinvointipalvelujen rajaamista kauppapolitiikan ulkopuolelle. Ehdotimme kolme eri suojavaihtoehtoa, joista heikoin päätyi lopulta itse sopimukseen. Minimipelastustoimet saatiin suoritettua.

Samoin vaadimme kansanäänestystä sopimuksen hyväksymisestä yhdessä muiden kansalaisjärjestöjen kanssa. Tällä saralla menestys oli heikompaa, ja maamme eliitin yleinen suoran demokratian vastainen ilmapiiri nitisti vaatimukset kansanäänestyksestä yllättävänkin nopeasti. Kaikuja olisi kansan parissa ollut, kiekujia vain oli liian vähän.
Ranskan Attac oli aktiivinen maan kansanäänestyksen ei-leirissä ja kantaa osaltaan kunniaa tai vastuuta sopimuksen kaatumisesta Ranskassa. Ranskan ja Hollannin kansanäänestyksien ei-puolen voittojen seurauksena uskaltaa kohtalaisella luottamuksella sanoa, että sopimus ei nykymuodossaan astu voimaan. Tähän johtopäätökseen ovat päätyneet monet Euroopan johtajat. Sopimusta muokataan vielä.

Suomen eduskunta aikoo kuitenkin ilmeisen päättäväisesti ratifioida sopimuksen Euroopan unionin perustuslaista omalla puheenjohtajuuskaudellamme. Tämä lienee yksi maamme ulkopoliittisen historian omituisimmista tempauksista. Erotumme kummallisella tavalla muista Euroopan maista, jotka kaikki laittoivat ratifiointiprosessinsa jäihin ei-tulosten jälkeen. Ainoastaan Suomi aikoo ratifioida nykymuotoisen sopimuksen.

Ratifiointi on oire laajemmasta Suomen ulkopolitiikan kieroutumasta, joka nykyisin vaivaa lähinnä EU-politiikkaamme. Kylmänsodan ajoista saakka ulkopolitiikka on maassamme ollut salatiedettä, jotakin kalastuksen ja alkemian välimaastoon sijoittuvaa puuhastelua, josta tavallisten kuolevaisten ei ole soveliasta olla mitään mieltä. He kun eivät tahdo ymmärtää kaikkia tämän taitolajin hienouksia.

Nykyisin ulkopolitiikasta käydään tervettä keskustelua. Meillä on selkeästi kaksi suuntausta, jotka kykenevät enemmän tai vähemmän rauhaisaan rinnakkaiseloon. Toinen niistä korostaa globalisaation hallintaa ja toiselle globalisaatio on olosuhde, joka sanelee mahdollisen politiikan. Tämä on hyvin tervetullut muutos. On korkea aika siirtyä passiivisesta ulkopolitiikasta aktiiviseen. Kuitenkin samalla kun muu ulkopolitiikka on ilahduttavasti tervehtynyt, EU-politiikka on varattu harmaiden eminenssien uudeksi temmellyskentäksi, jossa totuuksia on tasan yksi.

EU-asiantuntijuus pelkistyy maassamme kykyyn antaa seloste EU:n instituutioista ja niiden toimivalloista. EU:n suhteen kaikki päätökset ovat välttämättömiä ja sitoutumisemme mihin tahansa ratkaisuun ääretöntä. Politiikan sisällöstä keskustellaan harvoin sanallakaan. Perustuslaista käydyllä keskustelulla viitataan maassamme selosteisiin sopimuksen tuomista muutoksista, ei mihinkään varsinaiseen sisältökeskusteluun. Jos joku joskus uskaltaa avata suunsa laajemmista kysymyksistä, sitä suorastaan kauhistellaan. Ainoastaan teknokraattinen selosteita toisteleva horina on hyväksyttävää EU-keskustelua. Eipä ole ihme, jos ketään ei kiinnosta ja unioni koetaan etäiseksi.

Ratifiointikysymyksessä EU-politiikkamme kieroutuneisuus tulee selväksi raadollisemmin kuin koskaan aiemmin. Emme osaa jarruttaa edes silloin, kun koko Eurooppa on kanssamme eri linjalla. Herää kysymys, mihin tässä tarkkaan ottaen pyritään. Kenties tekemään pesäeroa Ranskaan, joka kuitenkin on yksi unionin keskeisimmistä maista? Osoittamaan, ettei ainakaan Suomi piittaa, mitä muut kansanäänestyksissään sanovat? Kukaan ei sano uskottavasti, miksi ratifiointi juuri nyt on niin tärkeää. Koko touhu vaikuttaa pikemminkin reaalipoliittisesti haitalliselta.

Keskustelimme Attacin johtokunnan kokouksessa perustuslain ratifioinnista. Monet olivat sitä mieltä, että ratifiointikeskustelua tulee pyrkiä hyödyntämään EU:n demokratiavajeesta keskustelemiseen. Tämä on tärkeä aihe, josta olemme yrittäneet puhua paljon. Kuitenkin vielä tärkeämpää olisi nostaa kansallista EU-politiikkaamme vaivaava sokeus tapetille. Demokraattisemmasta unionista on meille vähän apua, jos sisältökeskustelua ei ole olemassa. Meidän on osoitettava, että ulkopoliittisten salatieteiden aika on lopullisesti ohi.
           
Mikko Sauli