Euroopan unionin myötä Suomen oma ympäristöpolitiikka on muuttunut puheeksi talous- ja kilpailukykypolitiikasta. Aktiivisen jakson jälkeen ympäristöpolitiikka on hiipunut, eikä se tarjoa keskustelulle uusia näkökulmia. Olemmeko siis tulleet kansallisen ympäristöpolitiikan päätökseen? Miten EU:n ympäristöpolitiikka on historiallisesti kehittynyt, ja mitkä tekijät ovat suomen ympäristöpolitiikan hiipumisen taustalla? Mitä haasteita tämä asettaa ympäristöliikkeelle?

Suomalaista ympäristöpolitiikkaa tehdään yhä useammin EU:n päätöksenteon piirissä. Suurin osa uusista ympäristöaloitteista tulee EU:n kautta, mikä asettaa uusia haasteita myös ympäristöjärjestöille ja -liikkeille. Kansainvälisten asioiden seuraaminen ja niihin liittyvät kontaktit, verkostot ja kielitaito, oikea-aikainen vaikuttaminen päätöksentekoon, asioiden monimutkaistuminen sekä  lisääntyvä asiantuntijuuden tarve vaikuttavat ympäristöliikkeiden toimintaan.

Ympäristöpolitiikan ylikansallistuessa välillinen vaikuttaminen saattaa ylipäätään lisääntyä, ja toiminnan konkreettisia tuloksia on vaikeampi nähdä. Ympäristöliikkeisiin tarvitaan mahdollisesti asiantuntijavaikuttamiseen keskittyviä aktiiveja sekä entistä näyttävämpiä spektaakkeleita tai tempauksia asioiden politisoimiseksi ja julkisuuteen tuomiseksi.

EU:n ympäristöpolitiikan kehitys

EU:n perustamissopimuksissa (vuosilta 1951 ja 1957) ympäristöasioita ei otettu juurikaan huomioon. Maiden välisen yhteistyön tiivistyessä ja sisämarkkinoiden kehittyessä myös ympäristöasioihin oli kuitenkin kiinnitettävä enemmän huomiota. Ensimmäinen varsinainen ympäristödirektiivi EU:ssa hyväksyttiin vuonna 1967, ja se koski vaarallisten aineiden pakkausta ja merkitsemistä. YK:n Tukholman ympäristökonferenssi* pidettiin vuonna 1972, ja EU käynnisti samana vuonna ensimmäisen oman ympäristöohjelmansa. Tällä hetkellä on menossa EU:n kuudes ympäristöohjelma, joka sijoittuu vuosille 2000–2010. Ympäristöpolitiikan vahvistumiseen EU:n sisällä on vaikuttanut kuitenkin enemmän ympäristölainsäädännön kehittyminen. Komissioon perustettiin ympäristön pääosasto (DG Environment) vuonna 1981. Euroopan ympäristökeskus perustettiin vuonna 1990.

Euroopan yhtenäisyysasiakirja (Single European Act, SEA) teki ympäristöasioista keskeisen teeman EU-politiikassa vuonna 1987, vaikka sopimus koskikin ensisijaisesti vain kaupan vapauttamista. Ennaltaehkäisyn periaate ja saastuttaja maksaa -periaate tulivat laajasti käyttöön ainakin puheiden tasolla. Monista ongelmista huolimatta EU:n ympäristöpolitiikan kehitys on ollut huomattavaa. Viimeisen vuosikymmenen aikana EU on vaikuttanut kannustavasti myös muiden maiden asenteisiin.

Maastrichtin (1992) sopimuksen myötä unionille annettiin ensisijainen toimivalta monissa rajat ylittävissä ympäristökysymyksissä. Sopimuksen myötä ympäristöasiat sijoitettiin niin sanottuun ensimmäiseen pilariin, jossa ympäristöpäätöksiä tehdään määräenemmistöpäätöksinä ja yhteispäätösmenettelyllä. Samalla ympäristö kirjattiin yhdeksi EU:n keskeiseksi politiikkatavoitteeksi. Kestävän kehityksen periaate mainittiin ensimmäisen kerran jo Euroopan yhtenäisyysasiakirjassa (1987), mutta Amsterdamin (1997) sopimuksen myötä siitä tuli yksi unionin keskeinen tavoite, jonka pitäisi toteutua läpäisyperiaatteella.

Mihin tilanteeseen EU:n ympäristöpolitiikan kehityskulut ovat sitten ympäristöliikkeen näkökulmasta johtaneet? Millä tavoin tämä on näkynyt ympäristöliikkeen mahdollisuuksissa nostaa esille uusia kysymyksiä?

Kilpailukyky- ja talouspolitiikka ensin

Maaliskuussa 2000 Eurooppa-neuvosto päätti Lissabonissa strategiasta**, jonka tavoitteena on tehdä Euroopasta maailman dynaamisin ja kilpailukykyisin, työllisyyttä edistävä ja osaamiseen perustuva talous. Göteborgissa 2001 Lissabonin strategiaa täydennettiin kestävän kehityksen ympäristöulottuvuudella.***  Lissabonin strategiasta on tullut tärkeä, voisi ehkä jopa sanoa tärkein, EU:n taloutta ja samalla yleistä kehitystä luotaava poliittinen prosessi.

Näin ollen joidenkin mukaan EU:n nykyistä ympäristöpolitiikkaa ei tehdä niinkään ympäristöongelmien kuin ympäristömarkkinoiden vuoksi.**** Heidän mukaansa ympäristöpolitiikkaa halutaan edistää talouskasvua tukevana ohjelmana.

Eurooppalaista ympäristökysymystä on Euroopan ympäristökeskuksen (European Environment Agency, EEA) mukaan syytä tarkastella ottamalla huomioon sosiaalis-taloudelliset strategiat, kuten Lissabonin prosessi, sekä  kestävän kehityksen globaali ulottuvuus. EEA:n Ympäristösignaalit 2004 -vuosiraportissa todetaan, että ympäristönsuojelun ja kestävän kehityksen pääasiallisena esteenä ovat ongelmien ja niiden ratkaisujen monimutkaisuus, monialaisuus ja -tieteisyys sekä kansainvälisyys. Tilannetta pahentavat institutionaalisten rakenteiden puutteet, tehtyjen sitoumusten täyttämättä jättäminen sekä tiedon ja ymmärryksen puute kaikkia osapuolia hyödyttävistä ratkaisuista.

Euroopan ympäristökeskuksen esittämät ratkaisut sisältävät puolestaan useita elementtejä, kuten kilpailukyvyn ja innovaatioiden edistämistä, sosiaalisen ja alueellisen yhteenkuuluvuuden luomista sekä luonnonvarojen ja ekosysteemien suojelua. (EEA 2004.) Tämä kaikki asettaa omia haasteita myös ympäristöliikkeiden toiminnalle esimerkiksi asiantuntemuksen näkökulmasta. Enää ei riitä, että järjestössä on tietoa ekosysteemien toiminnasta ja haitallisista päästöistä, vaan tavoitteista on kyettävä argumentoimaan talouden, innovaatioiden sekä kansainvälisen politiikan kielillä.

Ympäristöhallinnon hiipuminen ja hallinnollinen haltuunotto

Ympäristöjärjestöjen puheista välittyy kuva,  jonka mukaan Suomen ympäristöpolitiikka on muuttunut  pohjoismaisen veturin vetämisestä Euroopan unionin ympäristöpolitiikan myötäilyksi, jopa jarruksi. Ympäristöjärjestöjen yleisiä harminaiheita ovat olleet esimerkiksi viime vuosina harjoitettu energia-, ilmasto- ja liikennepolitiikka sekä Suomen linjaukset geenimanipuloituja organismeja (GMO) koskevissa kysymyksissä. Ongelmallisena luonnonsuojelijat pitävät myös Suomen toteuttamaa metsä- ja maatalouspolitiikkaa. Itämeren suojelu ja ekologinen verouudistuskin tuntuvat unohtuneen kestävän kehityksen retoriikan taakse hallitusohjelman lupauksista huolimatta.

Kansainvälisessä vertailussa Suomi kuitenkin nähdään kestävän kehityksen mallimaana, jossa ympäristöasiat ovat kunnossa. Samalla ympäristökysymys ei enää tarjoa julkisuudelle ja medialle yhtä tuoretta ja kiinnostavaa aihetta kuin aiempina vuosikymmeninä.

Kestävän kehityksen puhetapa onkin tarjonnut hallinnolle mahdollisuuden ottaa ympäristökeskustelu haltuun. Kestävään kehitykseen viittaamalla näytetään, että hallinto ottaa vastuun ympäristöasioita. Ympäristöliikettä ei tarvita niinkään haastamaan hallinnon retoriikkaa ja vaatimaan ekologista rakennemuutosta vaan tukemaan hallinnon pyrkimyksiä ja osallistumaan niihin.

Ympäristöhallinnon ja Suomen ympäristöpolitiikan hiipuminen johtuu nähdäkseni ainakin neljästä keskeisestä tekijästä: Ensinnäkin taustalla vaikuttaa yleisemmin talouden globalisaation mukana syntynyt teollisuuden ja liike-elämän kilpailukyvyn ja työllisyyskysymysten ylikorostuminen. Toisekseen Suomen ympäristöpolitiikan hiipumiseen, ”talvehtimisstrategiaan” ja passiivisuuteen ovat vaikuttaneet 1990-luvulla tehdyt monet kansalliset ja kansainväliset sitoumukset sekä EU:n ympäristöpolitiikan kautta syntyneet uudet velvoitteet. Ympäristöhallinnon resurssit on näin sidottu vanhojen, jo sovittujen asioiden, toteuttamiseen tai EU:ssa tehtyjen lupausten implementoimiseen. Kolmanneksi Suomessa on heikko ympäristöministeri, joka ei ole sitoutunut tehtäväänsä ja innostunut toimenkuvastaan. Neljänneksi myös monet ympäristökeskustelussa aiemmin passiiviset ja konservatiiviset tahot ovat aktivoituneet vastustamaan ympäristönsuojelua julkishallintoon ja yleiseen mielipiteeseen vaikuttamalla. Voidaan puhua ”imperiumin vastaiskusta”.

Kansainväliset ympäristöneuvottelut ja globaalit ympäristökysymykset vievät yhä enemmän huomiota pois kansalliselta ympäristöpolitiikalta. Aktiivisen jakson jälkeen ympäristöasioissa on otettu takapakkia. Tämän seurauksena Suomen ympäristöpolitiikka on muuttunut myös kansainvälisellä kentällä, esimerkiksi EU:ssa, passiiviseksi ja jarruttelevaksi. Voidaan puhua yleisemmästä, Pohjois-Amerikasta peräisin olevasta ”green backlash” -ilmiöstä, jossa turvallisuus- ja kilpailukykypolitiikka sekä puhe talouskasvusta kyykyttävät ympäristöpolitiikkaa. Toistaiseksi Suomessa ei ole kuitenkaan ryhdytty purkamaan jo olemassa olevaa ympäristölainsäädäntöä toisin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa.

Kaikki tämä on tarkoittanut sitä, että ympäristöhallinnosta on tullut ympäristöjärjestöille yhä enemmän vastustaja kuin liittolainen. Useissa kysymyksissä on tietoisesti pyritty heikentämään ympäristönsuojelun korkeaa tasoa, ja joissakin tapauksissa hallinnon eri toimikunnat on jopa suljettu ympäristöjärjestöjen toimijoilta, samalla kun ne ovat kuitenkin avautuneet elinkeinoelämän ja talouspolitiikan vaikuttajille. Voidaan ajatella, että kun ympäristöpolitiikka on pyritty sisällyttämään kaikkiin politiikkalohkoihin, sen ympäristöulottuvuus on heikentynyt, koska pelikentälle ovat tulleet eri intressejä vaalivat toimijat. Vastaavasti esimerkiksi ympäristötoimijat eivät ole kuitenkaan puhumassa tai vaikuttamassa talouspolitiikan tai muiden yhteiskunnallisten sektoreiden ytimissä.

Vallitseva valtapolitiikka näyttää tietyissä tapauksissa, esimerkiksi energiapoliittisessa keskustelussa, pyrkivän koordinoidusti mitätöimään koko ympäristökysymyksen. Ympäristön tilan ja luonnonvarojen kulutuksen sekä harjoitetun ympäristöpolitiikan välillä on syvä ristiriita. Tämä voi purkautua lopulta ympäristöjärjestöjen kiihtyväksi toiminnaksi, mobilisaatioksi, mikäli joku ryhmä tai taho onnistuu politisoimaan ympäristökysymyksen uudella tavalla.

Näyttää pahasti siltä, että EU:n ympäristöpolitiikka on 1990-luvun lopun ja Amsterdamin sopimuksen myötä hiipunut. Uudessa perustuslakiesityksessä ympäristöasiat eivät saaneet mainittavaa huomiota. Samalla uudet ympäristökysymykset, esimerkiksi kemikaalipolitiikkaa koskeva REACH-lainsäädäntö, näyttää vesittyvän elinkeinoelämän pyörityksessä. Kansainväliset ilmastoneuvottelutkin ovat jääneet lähtökuoppaan Kioton sopimuksen jälkeen. Pitäisikö ympäristöpolitiikkaan kiinnittää huomiota taas kansallisella tasolla?

 * YK:n järjestämä Tukholman ympäristökonferenssi 5.-16.6.1972 (UN Conference on the Human Environment in Stockholm) järjestettiin, koska yleiseen tietoisuuteen oli jo 1960-luvulla noussut huoli ympäristön tilasta. Ruotsissa järjestetty tapahtuma oli ensimmäinen YK:n teemakonferenssi. Monet toivoivat, että sillä olisi merkittävä vaikutus maailman ympäristön tilaan.
** Lissabonin prosessin tavoitteena on vuodesta 2000 lähtien ollut kehittää Euroopan unionista maailman kilpailukykyisintä aluetta. Eurooppa-neuvosto antoi Lissabonin strategiaa uudistaessaan keväällä 2005 selkeän viestin, että unionin tulevien vuosien suurimmat haasteet ovat talouskasvun nopeuttaminen ja työllisyyden kohentaminen. Lisätietoja: http://ec.europa.eu/growthandjobs/index_en.htm
 *** Eurooppa-neuvosto hyväksyi Göteborgissa maaliskuussa 2001 komission esityksestä EU:n kestävän kehityksen strategian. Lisätietoja: http://ec.europa.eu/sustainable/sds2001/index_en.htm. Päivitetty kestävän kehityksen strategia hyväksyttiin kesäkuussa 2006, ks. http://ec.europa.eu/sustainable/sds2005/index_en.htm  
 **** Ks. esimerkiksi Sairinen, Rauno & Hildén, Mikael & Lindholm, Arto (2005) Taustaselvitys EU:n epävirallista ympäristöministerikokousta varten 18.9.2005. (http://www.ymparisto.fi/download.asp?contentid=41784&lan=FI).

Leo Stranius

Kirjoittaja on hallintotieteiden maisteri, joka on tehnyt gradunsa suomalaisesta ympäristöliikkeestä ja -politiikasta. Stranius on myös Suomen luonnonsuojeluliiton liittohallituksen jäsen, Uudenmaan ympäristönsuojelupiirin puheenjohtaja ja pääministerin vetämän kestävän kehityksen toimikunnan jäsen sekä toimii aktiivisesti Maan ystävissä.