Euroopanlaajuisen julkisen keskustelun hajanaisuus ja eliittivetoisuus on tunnetusti yksi Euroopan integraation demokratisoimisen suurista haasteista. Ajatus eurooppalaisesta julkisuudesta onkin viime aikoina noussut yhdeksi keskeisistä teemoista keskustelussa EU:n demokratiavajeesta. Kiinnostavaa tässä keskustelussa on se, että eurooppalaisen julkisuuden ihanne on akateemisen keskustelun lisäksi noussut vahvasti esiin myös EU:n virallisissa strategioissa. Euroopan komission K-suunnitelma (kansanvalta, kuunteleminen, keskustelu) ja sitä seurannut Valkoinen kirja eurooppalaisesta viestintäpolitiikasta tarjoavat keinoiksi eurooppalaisen julkisuuden tukemiseen muun muassa tiedotuksen tehostamista, yhteistyötä tiedotusvälineiden kanssa sekä uuden viestintäteknologian hyödyntämistä ja verkkofoorumeita. 

Ongelma on sinällään kiistaton. EU:n legitimiteetin ja demokratian kannalta on ongelmallista, että EU-kysymyksiä käsitellään julkisesti lähinnä kansallisista näkökulmista ja että kansalaisten tieto niistä on ylipäänsä vähäistä, puhumattakaan kiinnostuksesta. Myös ongelman perussyyt ovat monella tavalla tuttuja. Ne ovat selvinneet tutkimuksista, jotka ovat tarkastelleet sitä, miten EU-asioita käsitellään mediassa ja miten kansalaiset kokevat omat vaikutusmahdollisuutensa ja identifioituvat (tai eivät identifioidu) EU-kansalaisiksi. Ehdotuksia tilanteen parantamiseksi on esitetty ainakin 1980-luvulta lähtien. Yksi ehdotuksista on ollut esimerkiksi yleiseurooppalaisten televisiokanavien perustaminen. Viimeksi kansalaiskeskustelun pontimeksi odotettiin perustuslakia ja siitä järjestettäviä tai järjestettyjä kansanäänestyksiä.

Todellisen yleiseurooppalaisen julkisen keskustelun ongelmaksi on kuitenkin järjestäen muodostunut kiinnostuksen puute ja poliittisen keskustelun kytkeytyminen kansallisiin kehyksiin. En kuitenkaan tarkastele tässä tekstissä sen enempää eurooppalaisen julkisuuden konkreettisia esteitä – kuten kulttuuri- ja kielirajoja tai median rakenteita ja toimintatapoja – vaan pikemminkin itse julkisuuden käsitettä ja sen suhdetta demokratiaan.

Vaikka julkisen keskustelun ja kansalaisten osallistumismahdollisuuksien lisäämisestä onkin tullut melko yleisesti hyväksyttyjä ihanteita, itse julkisuuden käsitteen epämääräisyydestä ei kuitenkaan ole keskustelussa päästy eroon. Usein jääkin epäselväksi, mitä eurooppalaisella julkisuudella todella tarkoitetaan ja missä mielessä julkisuus ja viestintä oikeastaan tarjoavatkaan vastauksen demokratiavajeen ongelmaan – vai tarjoavatko ne vain kätevän kohteen, jolla kääntää huomio pois EU:n perustavammista institutionaalisista ongelmista?

Julkinen keskustelu ja poliittinen integraatio

Teoreettisesti suuri osa akateemisesta keskustelusta, joka käsittelee eurooppalaista julkisuutta, pitää lähtökohtanaan saksalaisen yhteiskuntafilosofin Jürgen Habermasin tunnettua julkisuusteoriaa , jonka pohjalta hän on myös itse esittänyt puheenvuoroja eurooppalaisen julkisuuden puolesta . Niiden taustalla taas on niin sanotun deliberatiivisen demokratian ihanne ja jo Immanuel Kantin muotoilema julkisuusperiaate. Sen mukaan kaikkien niiden, joita poliittisesti tai juridisesti säädettävät lait koskettavat, tulee voida osallistua vapaasti niistä käytävään julkiseen keskusteluun. Tällöin lait saavuttavat legitimiteetin vain jos ne läpäisevät tämän rationaalisen ja kriittisen julkisen keskustelun seulan. Näin ollen koska EU kiistatta käyttää kaikkia eurooppalaisia koskettavaa lainsäädäntövaltaa, EU:n demokratisoiminen vaatisi myös päätösten alistamista kriittiselle julkiselle keskustelulle. Vastaavasti integraation demokratisoiminen ja mahdollisen demokraattisen eurooppalaisen liittovaltion luominen edellyttäisi euroopanlaajuista, kansalliset rajat ylittävää yhtenäistä julkisuutta ja poliittista kulttuuria.

Käytännön ongelmista huolimatta julkisuuden käsite tarjoaa monella tavalla houkuttelevan lähestymistavan EU:n demokratisoimiseen. Julkisuuden idea liittyy nimittäin tiivisti ajatukseen poliittisesta yhteisöstä. Poliittisen yhteisön perustaksi ajatellaan tällöin – esipoliittiseen etnisen tai kulttuurisen yhteisön, kansakunnan, tai pelkän yksityisten intressien sovittamisen sijasta – kansalaisten poliittinen osallistuminen ja julkisen keskustelun kautta muodostuva julkinen mielipide. Näin demokratian ytimeen nousee ajatus poliittisesta osallistumisesta ja kaikille kansalaisille avoimesta, rationaalisesta julkisesta keskustelusta kansalaisia yhdistävän solidaarisuuden perustana. Kansalaisuuden kokemus ja usko demokraattisiin instituutioihin itsessään – mitä Habermas kutsuu  ”perustuslailliseksi patriotismiksi” – nousee siis korvaamaan etnisen tai kansallisen identiteetin poliittisen yhteenkuuluvuuden lähteenä.

Juuri tähän ajatukseen perustuu eurooppalaisen julkisuuden lupaus. Ajatus perustuslaillisesta patriotismista perustuu siihen, että julkisuus ei tarvitse tuekseen mitään esipoliittista kulttuurista yhteisöllisyyttä tai kohtalonyhteyttä vaan pikemminkin jaetun luottamuksen demokraattisiin instituutioihin ja toimintatapoihin. Tällöin ajatellaan, että demokratian vaatima yhteisyyden tunne syntyy, kunhan kansalaisille vain avautuu mahdollisuus osallistua yhteisten asioiden käsittelyyn ja julkisen mielipiteen muodostumiseen. Niinpä tällainen demokratiakäsitys mahdollistaa ainakin periaatteessa demokratian kuvittelemisen kansallisvaltiota laajemmassa kontekstissa ja muodostaa siinä mielessä houkuttelevan lähtökohdan myös EU:n demokratiavajeen ongelmaan.

Kriittinen näkökulma julkisuuskeskusteluun

Tällaista idealisoitua julkisuuskäsitystä ja sen taustalla piilevää demokratiaihannetta on kuitenkin myös helppo arvostella. Yhtäältä se vaikuttaa laajojen pluralististen yhteiskuntien, puhumattakaan monikansallisen Euroopan, kontekstissa melko utooppiselta. Toisaalta sen voi sanoa olevan liian riippuvainen rationaalisen keskustelun ihanteesta, jolloin se usein jättää huomiotta todelliset valtasuhteet, epätasa-arvoisuudet ja institutionaaliset ongelmat.

Monien kriitikoiden mukaan tällaisen julkisuuskäsityksen seurauksena päädytään helposti korostamaan liikaa pyrkimystä yhdenmukaisuuteen ja konsensukseen. Voidaan väittää, että ihanteiden rakentaminen ikään kuin oletukselle kaikkien tasa-arvoisuudesta pikemminkin syventää epätasa-arvoisuutta. Jos rationaalinen keskustelu asetetaan neutraaliksi ja universaaliksi demokratian ihanteeksi, tilanne suosii väistämättä niitä, joilla on parhaat materiaaliset, koulutukselliset ja kulttuuriset mahdollisuudet osallistua keskusteluun. Toisin sanoen tällainen ihanne useimmiten tukee vallitsevia yhteiskunnallisia valtasuhteita eikä kykene tarjoamaan perustaa minkäänlaiselle radikaalimmalle yhteiskunnalliselle demokratisoimiselle.

Vastaava ongelma vaivaa myös komission toimintasuunnitelmia, jotka viljelevät sinällään kannatettavia tavoitteita. Uusien tiedotuskanavien tai keskustelufoorumien avaaminen ei kuitenkaan vielä kosketa EU:n perustavampia rakenteellisia ongelmia.

Vaihtoehtoisen lähestymistavan julkisuuteen ja demokratiaan nykyisessä demokratiateoreettisessa keskustelussa tarjoaa niin sanottu radikaalipluralistinen tai agonistinen demokratiakäsitys. Esimerkiksi belgialaisen filosofin Chantal Mouffen  mukaan usko habermasilaiseen rationaaliseen konsensukseen on saattanut demokratiateorian väärille urille. Sen sijaan, että pyrittäisiin ratkaisemaan ongelmia kuvittelemalla erilaisia neutraaleja ja rationaalisia instituutioita ja toimintatapoja, joiden avulla pystytään ratkaisemaan tai sovittamaan yhteen kaikki erilaiset poliittiset intressit ja arvot, julkisuus tulisi hänen mukaansa ymmärtää ”agonistisena” kamppailuna. Tässä kamppailussa vastakkaiset arvot ja mielipiteet esitetään aitoina poliittisina vaihtoehtoina, ja siinä voidaan kyseenalaistaa erilaiset hegemoniset projektit. Keskeistä olisikin tunnustaa, että myös vastakkainasettelut ja konfliktit ovat välttämätön osa demokratiaa, eikä niitä tulisi yrittää sulkea pois julkisuudesta.

Tämä ajatus taas resonoi monella tavalla EU:n nykyisten ongelmien ja erityisesti EU:hun liitetyn vaihtoehdottomuuden ajatuksen kanssa. Esimerkiksi oikeistopopulismin nousu Euroopassa voidaan osin selittää tunteella vaihtoehdottomuudesta. Kun kansalaisille tärkeät poliittiset ristiriidat ja konfliktit eivät kanavoidu poliittisen järjestelmän sisällä aidoiksi vaihtoehdoiksi, koko järjestelmän ja ylipäänsä poliittisen eliitin vastaisten liikkeiden toimintatila kasvaa. Ajatusta konfliktien ja vastakkaisten vaihtoehtojen tärkeydestä demokratiassa onkin houkuttelevaa soveltaa myös selitettäessä EU-vastaisia mielialoja. EU:n vastustus voi olla osoitus siitä, että EU ei itse ole tarpeeksi politisoitunut. Kun vastakkaiset mielipiteet eivät kanavoidu aidoiksi erimielisyyksiksi poliittisen järjestelmän sisällä, ne kanavoituvat koko järjestelmän vastaisiksi liikkeiksi.

Eurooppalaisen julkisuuden ongelman voikin kääntää päälaelleen. Voisiko olla, että ongelma ei olekaan yhteisen tahdon tai konsensuksen puute vaan pikemminkin todellisten vaihtoehtojen ja niiden kohtaamisen mahdollistavien poliittisten tilojen puute.

Julkisuus ja demokratia

Voidaankin kysyä, pyrkiikö keskustelu eurooppalaisesta julkisuudesta ensisijassa stabilisoimaan ja varmistamaan integraatioprojektin häiriöttömän jatkuvuuden, vai onko sillä myös radikaalimpia demokraattisia päämääriä. Ajatellaanko julkisen keskustelun tavoitteeksi saavuttaa konsensus vai pikemminkin artikuloida erilaisia vastakkaisia vaihtoehtoja. Tulisiko julkisuuden tehtäväksi ymmärtää poliittisen päätöksenteon rationalisoituminen vai pikemminkin sen saattaminen sijoiltaan, erilaisten vastarinnan muotojen tarjoaminen ja poliittisen yhdenmukaisuuden haastaminen?

Tältä pohjalta esitän lopuksi joitain kriittisiä huomioita eurooppalaisen julkisuuden nykyisistä ihanteista. Siinä missä ajatus eurooppalaisesta julkisuudesta on jo yltänyt virallisen politiikan tasolle, radikaalimman demokratiakäsityksen näkökulmasta voidaan kysyä, ketä oikeastaan puhe eurooppalaisesta julkisuudesta palvelee ja minkälaisille taustaoletuksille se perustuu.

Ensinnäkin suuri osa niistä ihanteista, jotka pyrkivät kuvittelemaan eurooppalaista julkisuutta, perustuu yhä ajatukselle konsensukseen pyrkivästä yhtenäisestä julkisuudesta, jossa kaikki eurooppalaiset keskustelevat keskenään ja päättävät yhdessä maanosan tulevaisuudesta. Tällaisten ihanteiden analyyttinen asema lienee kuitenkin jossain poliittisen retoriikan ja akateemisen ryhmäterapian välissä.

Eurooppalaisen julkisuuden haasteena on ennen kaikkea luoda poliittisia tiloja, joissa erilaiset arvot, näkemykset ja poliittiset mielipiteet voivat kohdata. Tässä mielessä demokraattinen politiikka ei edellytä konsensusta tai yhteistä kulttuurista identiteettiä, mutta se edellyttää jonkinasteista kohtaamista, jos ei konkreettisesti, niin edes tietoisuutena erilaisten näkemysten olemassaolosta. Voikin väittää, että suurimmasta osasta keskustelua, jota käydään eurooppalaisesta julkisuudesta, puuttuu todellinen poliittinen aspekti – halukkuus ulottaa julkisuuskeskustelu myös EU:n omien instituutioiden toimintalogiikkaan.

Kärjistäen voisi sanoa, että EU:n virallinen kanta on tunnustaa Euroopan kulttuurinen moninaisuus ja jäsenvaltioiden omat kulttuuriperinnöt mutta vaatia samalla poliittista yhdenmukaisuutta. EU:n sisäiseen logiikkaan ei ole kuulunut ajatusta Euroopasta poliittisena unionina siinä mielessä, että se voisi tarjota tilan vastakkaisille ihanteille ja aidolle kamppailulle integraatioprojektin suunnasta. Sen sijaan politiikkaa tarvitaan lähinnä legitimoimaan uusliberalistisen talouspolitiikan vaatimia väistämättömiä muutoksia.

Eurooppalaisen julkisuuden ongelmat kiteytyvätkin yhtä paljon tähän ongelmaan kuin yhteisen kielen tai poliittisen kulttuurin puutteeseen. Demokraattisen poliittisen tilan luominen on kuitenkin eri asia kuin historiallis-kulttuurisen yhteisyyden kokemus. Radikaalin demokratian näkökulmasta poliittinen julkisuus edellyttää tilaa ennen kaikkea kritiikin ja vastakkaisten näkemysten esittämiselle.

Kari Karppinen

Tutkija, Helsingin yliopiston viestinnän laitos

kari.karppinen (at) helsinki.fi