Jälleen kerran EU-uutiset onnistuvat piristämään päivääni – tai viikkoani. Huomenna ja perjantaina Brysselissä keskustellaan perustuslaillisen sopimuksen tulevaisuudesta. Siis sen sopimuksen, joka on vuoroin ehdottoman tärkeä unionin toimintakyvyn takaamiseksi ja vuoroin taas täysin yhdentekevä vanhojen sopimusten kokoomateos. Sen sopimuksen, jota Chiracin valinnut kansa vastusti mutta Sarkozyn valinnut kansa kaikkien oletuksen mukaan kannattaa. Ja niin: sen sopimuksen, jonka sisällöstä suomalaisen demokratian paarialuokan eli kansalaisten ei oletettu olevan mitään mieltä.

Tämä tietysti on niin vanha tarina, ettei sitä enää jaksa vatvoa. Sen sijaan on siirryttävä eteenpäin.

Tämän tietää ainakin Matti Vanhanen, joka oli pari viikkoa sitten (HS 9.6) huolissaan siitä, että EU:lle tulee ”isoja aikatauluongelmia”, jos juhannuksen huippukokouksessa ei pystytä päättämään hvk-prosessin (eli hallitusten välisen konferenssin) käynnistämisestä. Ei ihme, että Vanhasta huolettaa: kukapa toivoisi demokratialle aikatauluongelmia.

Samanlaisia huolenaiheita näyttää olevan komission puheenjohtajalla Barrosolla. Puola on viime aikoina toivonut uutta keskustelua äänivallan jaosta ministerineuvostossa. Barroso ei kuitenkaan tästä pidä. Hänen mukaansa ”me” emme kannata sitä, että hyvin tarkasti suunniteltu tasapainon institutionaalisissa kysymyksissä avattaisiin keskustelulle. ”Sillä me uskomme, että tämä voisi avata keskusteluun monia muitakin asioita.” Keneenköhän Barroso mahtaa sanalla me viitata? Tuskin ainakaan kansalaisiin, sillä moni eurooppalainen varmaan haluaisi avata useitakin kysymyksiä keskustelulle. Mutta tällaiset poliittiset keskustelut voisivat tietysti synnyttää aikatauluongelmia.

EU:n johtajia vaivaa sitkeä tauti, jonka voisi diagnosoida keskustelunpeloksi. Heidän painajaisensa koostuvat poliittisista keskusteluista, joissa asioista saatetaan olla eri mieltä. Tavallaan tätä voisi kutsua poliittisen sanavapauden rajoittamiseksikin, ellei sanalla olisi niin kuolemanvakava sävy.

Onneksi jostain löytyy ratkaisujakin poliittisesti hälyttävään pattitilanteeseen. Helsingin Sanomien tämänpäiväisessä pääkirjoituksessa todetaan, että Puolan esittämään kysymykseen voitaisiin palata esimerkiksi seitsemän vuoden päästä uudelleen, sillä ”silloin Puolan johtajat voivat olla jo toiset”. Johtajat – hieno sanavalinta. Taaskaan ei tarvinnut käyttää niitä EU-politiikan kannalta niin kiusallisia sanoja kuten kansa tai demokratia.

Hanna Kuusela

Teksi on alun perin julkaistu Attac ry:n blogissa http://www.attacsuomi.blogspot.com/