”Perustuslaillisen sopimuksen hylkääminen Ranskan ja Alankomaiden kansanäänestyksissä on kyseenalaistanut Euroopan unionin perustavat rakenteet. Nämä rakenteet on jyrättävä maan tasalle. Tilalle on rakennettava demokraattinen, sosiaalinen ja Yhdysvalloista aidosti riippumaton Eurooppa, jonka suhteet muuhun maailmaan ja tuleviin sukupolviin perustuvat solidaarisuudelle.” Tämä oli Ranskan Attacin kesäkuussa 2005 antaman julistuksen ydin.

Ranskalaiset tiedotusvälineet syyttivät oikeutetusti Attacia perustuslain vastaisen kampanjan johtamisesta. Kampanja muutti koko Ranskan valtavaksi kansalaisvalistuksen foorumiksi keväällä 2005. Tuhannet kansalaiset saivat pikakurssin EU:n historiasta, sen instituutioiden toiminnasta, vanhojen perussopimusten sisällöistä ja ”perustuslain” tarjoamasta tulevaisuudesta. Attacin parisataa paikalliskomiteaa olivat kampanjassa avainasemassa. Kampanja loi tilanteeseen uudenlaisen dynamiikan ja yhdisti aktivisteja eri globalisaatiokriittisistä liikkeistä, ammattiliitoista, ruohonjuuritason järjestöistä, poliittisista ryhmittymistä ja tuhansien järjestäytymättömien kansalaisten joukosta. Tämä yhdistyminen loi elinvoimaa, joka oli lopputuloksen kannalta ratkaisevan tärkeää.

Sopimuksen yhteinen haltuunotto myös ”luonnollisti” kysymyksen Euroopasta, jota oli pitkään pidetty kansallisen politiikan piirin ulkopuolisena asiana. Ensimmäistä kertaa nähtiin yhteys EU-tason ja kansallisen tason uusliberalismien välillä. Kansallinen lainsäädäntö on itsenäistä enää hyvin harvoilla sektoreilla, ja yhteisvaluutta-alueen kahdessatoista valtiossa liikkumavaraa on vielä vähemmän. Sisäpolitiikka ei ole enää muuta kuin 25 jäsenmaan, komission tai EY-tuomioistuimen kaltaisten autonomisten elinten tekemien päätösten kansallista soveltamista.

Ymmärrys Euroopasta

Miksi Euroopan kansoilta on kestänyt niin kauan rikkoa se hiljaisuus, joka on ympäröinyt näitä demokratiaa pilkkanaan pitäviä mekanismeja? Tähän löytyy kolme ilmeistä syytä.

Ensinnäkin EU:n poliittiset prosessit toimivat eri logiikalla kuin kansallinen päätöksenteko, mikä tekee näiden vertailun hankalaksi. Esimerkiksi lainsäädännölliset tehtävät ovat suurelta osin komissiolla, jolla on yksinoikeus laittaa vireille lakiesityksiä. Euroopan parlamentti osallistuu lakien sorvaamiseen vain niillä alueilla, joilla sille on myönnetty valta yhteistoimintamenettelyyn. Huomattava osa lainsäädäntöprosessista lankeaa ministerineuvoston, eli jäsenmaiden hallitusten, tehtäväksi. Lainsäädäntövallan erottaminen täytäntöönpanovallasta ei ole tässä sekasotkussa helppoa.

Toiseksi, Euroopan käsite on pyhä monille niille, jotka pyörittävät jäsenmaiden hallituksia ja tiedotusvälineitä. Sen epädemokraattisen luonteen kritisointi tulkitaan euroskeptikkojen pussiin pelaamiseksi. Tässä on perääkin, sillä minkä tahansa jäsenmaan ja EU:n instituutioiden vertailu johtaa väistämättä unionille epäsuotuisaan johtopäätökseen – EU ei tunnetusti itse täytä muille asettamiaan demokratisoitumisen kriteerejä. Itse asiassa, kolmanneksi, hallitsijamme ovat erittäin tyytyväisiä unionin järjestelyyn, jossa kansalliset täytäntöönpanovallan haltijat muodostavat yhdessä lainsäädäntöelimen. Nykyään Euroopan tasolla toteutuu jokaisen hallituksen unelma päästä sanelemaan lakeja ilman vaaleilla valittujen edustajien puuttumista asiaan.

Myös EU-asioiden luokitteleminen ulkopolitiikaksi on eurooppalaisten vallanpitäjien mieleen, sillä tämä varmistaa, että EU-sopimukset käsitellään diplomatian keinoin. Valtionpäämiehillä ja pääministereillä on valta allekirjoittaa sopimukset, vaikka nämä koskevatkin yleensä pikemminkin tavallisten kansalaisten arkielämää kuin valtion suhteita ulkovaltoihin. Näin ollen Maastrichtin sopimuksen tai Euroopan yhtenäisasiakirjan vapaakauppapykälillä on sama oikeudellinen status kuin Versailles’n sopimuksella. Sopimusten ratifiointi parlamentissa ei yleensä ole ongelma, jos maassa on enemmistöhallitus. Kansanäänestykset ovat kuitenkin arvaamattomampia. Jacques Chirac ja Lionel Jospin eivät uskaltaneet pistää Amsterdamin ja Nizzan sopimuksia kansan tuomiolle sen jälkeen, kun Maastrichtin sopimus hyväksyttiin rimaa hipoen 50,5 prosentin kannatuksella vuoden 1992 kansanäänestyksessä. Kuinka kauan saamme odottaa, ennen kuin eurooppalaiset pääsevät seuraavan kerran äänestämään EU-sopimuksesta?

Vuoden 1986 jälkeen hyväksytyt EU-sopimukset ovat nopeuttaneet jäsenmaiden sosiaali- ja talouspolitiikan yhdenmukaistamista. Mahdollisia lähestymistapoja olisi ollut periaatteessa kaksi. Normien harmonisointi ylöspäin olisi johtanut sosiaalisiin hyötyihin, mutta valituksi tuli toinen vaihtoehto eli markkinavoimiin tukeutuva alaspäin harmonisointi. Valintaa helpotti EU-rakenteiden epädemokraattinen luonne. Komissiolla on monopoli lakiesityksissä, ministerineuvostolla päätösvalta lainsäädännössä ja hallituksilla vapaat kädet toimia ilman tehokasta parlamentaarista valvontaa. Euroopan keskusta–vasemmistolaiset puolueet ovat käännynnäisten innolla hyväksyneet Euroopan yhtenäisasiakirjan, Maastrichtin sopimuksen ja muut sopimukset, joilla uusliberalismista on tehty EU:n johtava periaate ja EY-tuomioistuimesta sen vahtikoira.

Nämä mekanismit ovat onnistuneet hyvin uusliberaalin politiikan levittämisessä, sillä jäsenmaiden hallitukset ja toimeenpanovallan haltijat Brysselissä ovat aatteellisesti lähentyneet toisiaan. Komission mielestä Euroopan yhdentymisen tulisi tapahtua ensisijaisesti taloudellisen integraation ja markkinavoimien kautta, ”vapaan ja vääristymättömän” kilpailun ohittaessa kaikki muut näkökohdat. Euroopan hallitukset ovat 1980-luvun alkupuolelta asti omaksuneet saman lähtökohdan. Ne ovat kuitenkin onnistuneet esittämään politiikan ”Euroopan” politiikkana – huolimatta siitä, että ne itse muodostavat tämän ”Euroopan”. Eläkkeissä, koulutuksessa, terveydenhuollossa ja julkisissa palveluissa kansalliset hallitukset esittävät olevansa pakotettuja noudattamaan politiikkaa, jonka ne ovat tosiasiassa itse muokanneet ja omaksuneet EU-tasolla.

Ranskan sosialistien kyllä-kampanja kiinnitti huomiota niihin muka-demokraattisiin menettelytapoihin, joiden avulla ”perustuslaki” muotoiltiin. Heidän valttikorttinsa oli, että tulevaisuuskonventin 105 jäsentä tulisivat kuulemaan kansalaisyhteiskunnan jäsenten edustajia, tässä tapauksessa joitakin ammattiyhdistysliikkeen ja kansalaisjärjestöjen johtohahmoja. Alusta asti oli selvää, että konventin suositukset eivät tulisi sitomaan jäsenmaiden ministereitä. EU-johtajat olisivat tuskin saaneet aikaan läpinäkyvämpää viikunanlehteä konsultaatioprosessin peitoksi, vaikka olisivat yrittäneetkin. Vertaus vuoden 1787 Philadelphian perustuslakikonventtiin oli naurettava, kuten monet amerikkalaiset kommentaattorit ovat huomauttaneet.

Näiden ponnistelujen lopputuloksen kutsuminen ”perustuslaiksi” sen yleisessä merkityksessä on käsitteen väärinkäyttöä. Perustuslakia säätävän kokouksen valinta on minkä tahansa demokraattisen prosessin ensimmäinen askel. Lisäksi perustuslaki muodostaa tavallisesti kehikon, jonka sisällä voidaan harjoittaa monenlaista ja jopa keskenään ristiriitaista politiikkaa. Sopimustekstin kolmas osa, joka määrittää EU:n linjaukset, sulki kuitenkin pois kaikki vaihtoehdot uusliberaalille politiikalle siinäkin tapauksessa, että enemmistö EU-kansalaisista haluaisi muutosta. Kun sopimus on kerran ratifioitu, sitä ei voida muuttaa ilman 25 allekirjoittajavaltion yksimielistä päätöstä.
Sopimuksen kolmas osa julkistettiin vasta kaksi kuukautta sen jälkeen kun muut osat oli julkistettu Eurooppa-neuvoston kokouksessa Thessalonikissa kesäkuussa 2003, vaikka kolmas osa piti sisällään 322 lopullisen tekstin 448 artiklasta. Määritellessään EU:n periaatteet ja politiikan suuntaviivat, kolmas osio oli todellisuudessa sopimuksen ideologinen manifesti. ”Vapaa ja vääristymätön kilpailu” pyhitettiin resurssien jakamisen tärkeimmäksi välineeksi. Kaikki muu politiikka oli alistettava tälle periaatteelle. Tämä pätee myös julkisiin palveluihin, joihin viitataan nyt EU-puheessa alentuvasti ilmaisulla ”yleistä taloudellista etua koskevat palvelut”. Artikla III-156 puolestaan kieltää kokonaan kaikki rajoitukset, ”jotka koskevat pääomanliikkeitä tai maksuja jäsenvaltioiden välillä taikka jäsenvaltioiden ja kolmansien maiden välillä”. Keinottelijoiden voittojen verottamista Tobinin veron suuntaisesti yrittävä jäsenmaa saisi huomata, että tällaiset aikeet estettäisiin ”perustuslaillisin” syin.

Sopimus sementöisi myös Euroopan keskuspankin ja kasvu- ja vakaussopimuksen roolin budjetti- ja rahapolitiikassa. Toisin kuin Yhdysvaltain liittovaltion keskuspankin, jonka tehtäviin kuuluu myös huolehtia kasvusta, EKP:n ainoaksi tehtäväksi on määritelty varmistaa hintojen vakaus. Keskuspankin itsenäisyyttä korostetaan: yksikään auktoriteetti ei voi kritisoida sitä tai vaikuttaa siihen; mikään enemmistö ei voi hallita sitä.

On myös väitetty, että sopimus merkitsi askelta kohti ”vahvempaa Eurooppaa.” Sopimus vahvistaisi Naton roolin eurooppalaisen identiteetin rakennuspalikkana huolimatta siitä, että sotilasliittoon kuuluu kaksi ei-eurooppalaista valtaa (Yhdysvallat ja Kanada), siitä puuttuu useita EU:n jäsenmaita (Itävalta, Kypros, Suomi, Irlanti, Malta, Ruotsi) ja kolme sen eurooppalaista jäsenmaata eivät kuulu unioniin (Islanti, Norja, Turkki). Sopimuksen mukaan EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan tulee olla yhteensopiva (art. I-41) Naton suuntaviivojen kanssa. Politiikan soveltaminen perustuu Euroopan neuvoston yksimielisyyteen, ja sen tulee olla ”Pohjois-Atlantin liiton puitteissa tehtyjen sitoumusten mukaista”. Toisin sanoen Washingtonilla pysyy Naton kautta veto-oikeus Euroopan turvallisuuteen ja puolustukseen. Tässä suhteessa ”Eurooppa on Nato”, kuten Donald Rumsfeld on asian ilmaissut.

Sosialistien ”oui”

Perustuslaillisen sopimuksen ympärillä käyty kansalaiskeskustelu osoittautui katastrofiksi Ranskan sosialistisen puolueen johdolle. Oui de gauchen edustajat saattoivat vain viitata osien I ja II yleisiin lauseisiin vapaudesta, demokratiasta, oikeusturvasta, suvaitsevaisuudesta, oikeudenmukaisuudesta ja solidaarisuudesta. Oikeiston oui-leiri puolestaan vetosi osan III konkreettisiin, laillisesti sitoviin elementteihin: palveluiden yksityistämiseen, julkisen tuen ja budjettialijäämien kieltoihin ja pääoman vapaaseen liikkumiseen. Media otti ennennäkemättömällä vimmalla hampaisiinsa uusliberalismin vastaisen non-kampanjan, joka mobilisoi enemmistön sosialistien ja vihreiden äänestäjistä sekä kommunistit, äärivasemmiston ja Attacin. Sähköisten viestinten ja lehdistön uusliberaalit kehittelivät kokonaisen solvausten verbaalisen eläintarhan. Ei-puolen äänestäjät olivat ”mustia lampaita”, ”koulutettuja apinoita” ja ”käärmeitä”. Tällainen taktiikka ei kuitenkaan pystynyt peittämään sitä tosiasiaa, että keskusta–vasemmistolainen kyllä-kampanja pakotettiin puolustuskannalle.

Ranskalaiset perustuslakisopimuksen vastustajat tiesivät olevansa koko Euroopan eturintamassa. Ranskan ja Alankomaiden ulkopuolella ei ole ollut juuri mahdollisuuksia käydä julkista keskustelua ”perustuslain” nostattamista kysymyksistä. Yleisesti ottaen Euroopan valtapuolueet muodostivat pyhän liiton peittääkseen sopimuksen uusliberaalin luonteen ja päättivät hoitaa sopimusten ratifioinnin varman päälle parlamentaarisesti. Joissakin maissa – esimerkiksi Saksassa – päätös vaikutti uhmaavan yleistä mielipidettä. Attac vaati aitoa kansallista keskustelua perustuslaillisesta sopimuksesta jokaisessa jäsenmaassa sekä päätöksen alistamista kansanäänestykselle.

Euroopan uusi alku

Ennennäkemätön äänestysprosentti Ranskan ja Alankomaiden kansanäänestyksissä osoittaa, että Euroopan kansalaiset eivät enää hyväksy, että heidän kohtaloistaan päättävät EU:n poliittiset mekanismit, joihin heillä ei ole todellista otetta. Kansalaiset tiedostivat, että kansallisella tasolla viimeiset kaksi vuosikymmentä toteutettu uusliberaali politiikka on samaa kuin komission ja ministerineuvoston politiikka, ja he halusivat estää sen etenemisen. Toukokuun 29. ja kesäkuun 1. päivän äänestysten historiallisen luonteen ymmärsivät etenkin ne, jotka ovat pahiten kärsineet tämän politiikan seurauksista: joukkotyöttömyydestä, köyhyydestä ja turvattomuudesta. Sama pätee myös nuoriin, joista kaksi kolmannesta äänesti ei.

Kesäkuun 2005 julistuksessaan Ranskan Attac ehdotti, että paikalliskomiteoiden tulisi koota omat ei-kampanjan muistiinpanonsa ja todistaa näin vääräksi median vääristely. Attac julisti: ”Uusi toivo on syntynyt ja se kantaa kauas Ranskan rajojen ulkopuolelle. Kaikkien niiden, jotka edistivät demokraattisen, anti-uusliberaalin ja Euroopalle myönteisen ”ei:n” voittoa, tulee vastata sen haasteeseen: Euroopan demokraattiseen uudelleenperustamiseen.”

Ensimmäiseksi pitäisi vaatia EU-komissiota vetämään pois esittämänsä direktiivit palveluista, työajasta, yritysten valtionavusta ja rautatiepaketista. Toiseksi EU:n budjettia pitäisi kasvattaa, jotta rakennerahastoja voitaisiin käyttää nostamaan kymmenen uutta jäsenmaata vanhojen jäsenten tasolle. Tulevan kampanjan strategioista ja näkökulmista keskusteltiin Brysselissä Euroopan Attacien kokouksessa joulukuussa 2005 ja keskustellaan jälleen Euroopan sosiaalifoorumissa Ateenassa huhtikuussa 2006.

Bernard Cassen. Suomentanut Petri Raivio.