Euroopan unioni on maapallon vaurasta aluetta. Vauraudesta huolimatta alueen sosiaalinen tilanne on heikentynyt merkittävästi kahden viime vuosikymmenen aikana. Tämä koskee erityisesti työttömyyttä, köyhyyttä ja sosiaalista marginalisoitumista. Pelkästään 15 jäsenmaassa noin 60 miljoonaa ihmistä on köyhyysrajan alapuolella. 10 uudessa jäsenvaltiossa, joissa työttömyysaste oli heinäkuussa 2003 14,6 %, tilanne on vielä huonompi. Työttömyys koskettaa pahimmin nuoria, naisia, yli 55-vuotiaita sekä maahanmuuttajia.

Vastuu tästä tilanteesta kuuluu osittain EU:n luomiselle. Uusliberalismi on lyönyt siihen leimansa. 1980-luvulla esiin noussut uusliberalistinen malli pyrki integroimaan Euroopan toteuttamalla sisämarkkinat ja rahaliiton. Unionin eri maiden hyvin erilaiset sosiaali- ja verojärjestelmät saatettiin kilpailemaan keskenään. Euroopan yhteisölle oli alusta pitäen ollut ominaista unionin korostaman kilpailukyvyn ja jäsenmaiden huoleksi jäävän haitallisia vaikutuksia korjaavan sosiaalipolitiikan välinen epäsymmetria. Huolimatta vähäisistä pyrkimyksistä kehittää sosiaalista Eurooppaa - sosiaalisen vuoropuhelun aikaansaaminen, määräenemmistön käyttöönotto terveys- ja työturvallisuusasioissa, sosiaalisen koheesion tavoite - integraatiopaine lisäsi tätä epäsymmetriaa. Laajeneminen on syventänyt ongelmaa. Vuodesta 1997 EU:ssa on noudatettu koordinoitua työllisyysstrategiaa, joka perustuu "avoimen koordinaation metodille". Se määrää suuntaviivat kansallisille toimintaohjelmille. Vuoden 2000 Lissabonin strategian ja sosiaalisen asialistan myötä tähän menetelmään tuli mukaan "sosiaalisen suojelun järjestelmien modernisointi". Taloudellisille kriteereille ja talouspolitiikan suurille suuntaviivoille (BGEP) annettiin kuitenkin etusija. Eurooppa-neuvoston päätös (maaliskuulta 2005) sulauttaa yhteen BGEP-prosessi ja työllisyyspolitiikan suuntaviivat (GEP) integroiduiksi suuntaviivoiksi (IG) pitää voimassa kilpailukyvyn ensisijaisuuden sosiaalipolitiikkaan verrattuna. IG ohjaa kansallista päätöksentekoa osana kansallisia uudistusohjelmia (NRP). Viime aikoina on tapahtunut samansuuntaisia muutoksia eläkejärjestelmissä, sairausvakuutuksessa ja työttömyysvakuutuksessa niin Ranskassa kuin muissakin jäsenmaissa. Julkisia palveluja on vapautettu kilpailulle tai jopa yksityistetty. Työllisyyspolitiikka ei ole hillinnyt työttömyyttä.

Ranskan ja Alankomaiden kansanäänestyksen tulos pakotti Eurooppa-neuvoston tunnustamaan "sosiaalisen kysymyksen" tärkeyden ja ilmaisemaan halun uudistaa "Euroopan sosiaalista mallia" vuosien 2005-2010 uuden sosiaalisen asialistan puitteissa. Näiden uudistusten päälinjat noudattavat kuitenkin uusliberalistista ideologiaa.

Tämä tilanne antaa kuitenkin kansalaisille mahdollisuuden keskustella Eurooppa-projektin toivotusta luonteesta. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on herättää Attacin sisäistä keskustelua "Euroopan sosiaalisesta mallista".

Keskustelu "sosiaalisesta Euroopasta"

Ihmiset, jotka hylkäävät uusliberalistisen mallin, ovat jo pitkään olleet sitä mieltä, että keskustelun kohteena on kysymys: Kuka on vastuussa sosiaalipolitiikan kehittämisestä? Kansallisvaltio vai yhteisö? Sekä historiallisista että käytännöllisistä syistä tämä keskustelu on tyrehtynyt vähitellen.

Onko kansallisvaltio väistämättä sosiaalipolitiikan oikea yksikkö? Kansallisvaltiota puoltavat ovat viitanneet jokaisen uuden jäsenmaan myötä tapahtuvaan heterogeenisyyden lisääntymiseen. He ovat vastustaneet "normien eurooppalaistamista" sillä perusteella, että se johtaisi normien alenemiseen maissa, joissa ne ovat korkeimmalla tasolla. Heitä on syytetty kahdesta asiasta: eräänlaisesta "etuoikeutettujen itsekkyydestä" ja tietystä todellisuuden kieltämisestä. Monivaihteisen Euroopan hyväksyminen merkitsi heikommassa tilanteessa olevien unohtamista. Sisämarkkinoiden dynamiikka ja pääoman globalisaatio heikentävät kansallista solidaarisuutta. Miten on mahdollista väittää, että sosiaalisen suojelun tasoa voidaan pitää jatkuvasti yllä joissakin maissa, kun ne kuuluvat samaan taloudelliseen ja sosiaaliseen tilaan kuin muutkin? Miten on mahdollista sallia suurten ryhmien alistuminen heikompiin ehtoihin valtion sosiaalisen ja verokilpailun vuoksi? Tällä tavallahan heikennetään myös kansallisia työehtoja ja –oikeuksia. Lyhyesti sanoen: kansallinen sosiaalipolitiikka on saanut osakseen paljon arvostelua.

Kohti Euroopan sosiaalista lainsäädäntöä?

Jotkut ovat ajaneet voimakasta talous- ja sosiaalipolitiikan ohjausta yhteisön tasolla. Tällä tavoin voitaisiin taistella tehokkaasti vero- ja sosiaalista dumppausta vastaan. Pyrkimys harmonisoida sosiaalipolitiikka ylhäältä päin ja alistaa kilpailu- ja talouspolitiikka suhteessa ihmisten oikeuksiin ja sosiaalisiin tavoitteisiin oli kuitenkin päämääränä harhatiellä. On oikein väittää, että tämä asenne perustuu eri jäsenmaiden väestön etujen objektiiviseen yhtenevyyteen, mutta sosiaalipoliittisten järjestelmien erilaisuus (erityisesti bismarckilaisen vakuutusjärjestelmän ja beveridgeläisen universaalin järjestelmän ero) sekä maiden erilainen kehitystaso ja edustuksellisuus tekevät yhteisen politiikan luomisen vaikeaksi.

Näiden esteiden voittamiseksi nousi vähitellen esiin pragmaattinen lähestymistapa: ylhäältä päin johdettu, sosiaalisten päämäärien kannalta toivottuihin tuloksiin perustuva sulauttamisprosessi. Siihen liittyi selvä unionin budjetin tulonjakovaikutusten lisääminen. Keskustelu keskittyy tapauskohtaisten tavoitteiden asettamiseen ja eurooppalaisen strategian valitsemiseen. Tavoitteista osa liittyy toimielimiin ja toimivaltaan sekä harmonisoinnin keinoihin, osa politiikan sisältöön, osa taloudellisiin ja sosiaalisiin priorisointeihin.

Euroopan sosiaalisen mallin uudelleenmäärittelyn eri toimintatapoja

Seuraavassa esiteltävät toimintatavat ovat syntyneet pääosin "toisenlaisen maailman" liikkeessä. Ne eivät sisällä ehdotuksia perustuslakisopimuksen sanamuodon muuttamiseksi eivätkä ehdotusta solidaarisuuden määrittelemiseksi unionin keskeiseksi arvoksi (ks. asiakirjat: "Attacin 21 vaatimusta" sekä "Ehdotus perustuslakisopimuksen I osan muuttamiseksi"). Ne ovat kuitenkin ehdotuksia, jotka Attac on jo julkaissut. Kirjoituksen tarkoituksena on lisätä keskustelua niistä.

Eurooppalaisen talouspolitiikan radikaali muuttaminen:

Koska uusliberalistinen talouspolitiikka ei ole yhdistettävissä korkeaan sosiaalisen suojelun tasoon, unionin rakenteen ja talouspolitiikan radikaali uudistus on välttämätön. Sen päämääränä tulee olla ohjata makrotason talouspolitiikkaa kohti käytäntöjä, jotka edesauttavat sosiaalisten tarpeiden tyydyttämistä:

- eri maiden kansallisen talouspolitiikan koordinointi ja politiikan keinovalikoiman parantaminen (budjetti- ja rahapolitiikan välinen yhteys); työttömyyden vähentäminen lyhentämällä työaikaa Euroopan tasolla)
- Euroopan keskuspankin reformi (9., 10. ja 11. vaatimus)
- kasvun ja hintavakauden suhteuttaminen sosiaalisiin ja työllisyyskriteereihin
- unionin budjetin käyttäminen talouspolitiikan välineenä (11. vaatimus)
- pääomatulojen verotuksen yhtenäistäminen (11. vaatimus)

Sosiaalisten oikeuksien yhdenmukaistaminen jäsenmaissa:

On laadittava täsmällinen luettelo sosiaalisista perusoikeuksista (palkat, perusturvan minimitaso, minimipalkkatakuu, eläkkeet), joita ryhdytään yhdenmukaistamaan. Se tehdään tapauskohtaisesti, jäsenmaan kehitystaso huomioon ottaen. On tärkeää asettaa tarkkoja ja sitovia määräaikoja, aivan samoin kuin Maastrichtin rahapoliittisissa kriteereissä. Unionille on annettava toimivaltaa palkkoja koskevassa päätöksenteossa. Minimipalkkataso perustuisi asukasta kohti laskettuun BKT:een.

Eurooppalaisen työoikeuden koostumuksen määrittely: Tämä vahvistaisi palkansaajien oikeuksia yli maiden rajojen:

- lakko-oikeuden tunnustaminen
- urakoitsijoiden saattaminen vastuullisiksi alihankkijoiden työntekijöistä
- direktiivin 96/71/EC sekä lain 1408/71 uudistaminen vuokratyövoiman sosiaaliturvan koordinoimiseksi.