160 suomalaista palkkasoturia (virallisesti: valmiussotilasta) valmistautuu parhaillaan EU:n nopean toiminnan iskujoukkojen ensimmäiseen puolen vuoden päivystysvuoroon, joka alkaa tammikuun 2007 alussa. Suomalaiset sotilaat muodostavat yhdessä Nato-maiden Saksan ja Hollannin kanssa yhden 13:sta noin 1500–2000 sotilaan taisteluosastosta. Suomi on mukana myös toisessa taisteluosastossa Viron, Ruotsin ja Norjan kanssa.

Viime aikoina on keskusteltu paljon nopean toiminnan taistelujoukoista, jotka saadaan toimintavalmiuteen 48 tunnissa. EU:n kriisinhallintajoukot ovat kaikkiaan kuitenkin paljon isommat: ne pystyvät 60 päivässä mobilisoimaan 60 000 sotilasta, 400 lentokonetta ja 100 laivaa. Tavoitteena EU:n kriisinhallinnassa on järjestelmä, joka sisältää kaikki aselajit – lentotukialuksia, taisteluhelikoptereita ja sukellusveneitä myöten. Sellainen on jo ihan oikea armeija, vaikka perinteisiä maanpuolustustehtäviä sillä ei olekaan.

Euroopan unioni määritellään usein rauhanprojektiksi. Sen sanotaan sitovan Euroopan maat taloudellisesti niin tiiviisti yhteen, että sodat niiden välillä tulevat mahdottomiksi. EU:n kovaa vauhtia kehittymässä olevan sotilaallisen ulottuvuuden voi kuitenkin sanoa olevan ristiriidassa tämän rauhaa edistävän roolin kanssa. Vaikka Euroopan maat eivät sotisikaan keskenään, ne voivat yhdessä sotia muita maita vastaan.

On kylläkin kiistanalaista, oliko edes Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustamisen motiivina 1950-luvun alussa rauhan rakentaminen vai pikemminkin sotilaallisten resurssien kokoaminen. Hiili- ja terästeollisuus olivat tuolloin tärkeitä nimenomaan sotatarviketuotannolle. Sotilaallinen liittoutuminen aina yhteistä armeijaa myöten oli vahvasti mukana jo tuon ajan eurooppalaisten valtiojohtajien kaavailuissa.

Osittain näiden pyrkimysten vuoksi tuli mahdolliseksi Saksan Liittotasavallan uudelleen varustautuminen ja suurvaltahaaveiden paluu hävityn sodan jälkeen. Yhdysvalloille Saksa muodosti etuvartioaseman kommunismin vastaisessa taistelussa, kun taas Ranska pyrki kehittämään Saksan kanssa eurooppalaista akselia vastapainoksi Yhdysvalloille. Eurooppalaisen yhteistyön kautta Saksa tavoitteli hegemonia-asemaa ja ydinasevaltion roolia.

Aina kylmän sodan päättymiseen saakka EU-integraatio keskittyi käytännössä voimakkaasti talouteen, mutta poliittinen ja sotilaallinenkin puoli oli silti jatkuvasti kuvassa mukana. ”Eurooppalainen valtioliitto on epätäydellinen siihen saakka, kunnes sillä on yhteinen puolustuspolitiikka”, totesi esimerkiksi Belgian ulkoministeri Leo Tindemans vuonna 1975 laadittuaan EY-johtajien pyynnöstä raportin eurooppalaisen valtioliiton luomisesta.

Suurvaltahaaveet etenivät vuonna 1983 Stuttgartissa, kun EY-johtajat ilmaisivat tavoitteekseen puhua ”yhdellä äänellä” ulko- ja turvallisuuspolitiikassa, ja seuraavana vuonna haaveet etenivät Roomassa, kun aikomus Länsi-Euroopan sotilasliiton WEU:n elvyttämisestä julkistettiin.

Kohti ydinasevaltaa

Jo pelkästään ydinasesuunnitelmat osana EU-yhteistyötä asettavat väitteet EU:sta rauhanprojektina kyseenalaiseen valoon. Näitä suunnitelmia on ollut 1950-luvulta saakka, ja 2000-luvullakin ne voivat yhä valitettavan hyvin.

Vuonna 1958 Saksa, Ranska ja Italia vahvistivat alustavasti sopimuksen ydintaistelukärkien kehittely- ja tuotantoyhteistyöstä. Hanke kuitenkin kariutui sillä kertaa, koska Ranskan uusi presidentti Charles de Gaulle päätti, että Ranska jatkaa ydinaseen kehittelyä yksin.

Pelkkä Naton ydinasesateenvarjo ei nykyäänkään näytä riittävän EU:n suurille valtioille, vaan etenkin Ranska kehittää aktiivisesti omaa ydinasepolitiikkaansa. Se sijoittaa ydinaseistukseensa entistä enemmän rahaa ja on muuttamassa ydinasedoktriiniaan siten, että ydinaseet eivät enää toimi pelkästään pelotteena, vaan niin sanottuja mini-ydinaseita voidaan myös oikeasti käyttää taistelukentillä ”ennaltaehkäisevästi”.

Saksalais-ranskalainen varustelukonserni EADS tuottaa Ranskalle uuden sukupolven ydinohjuksia sekä laukaisualustoina käytettäviä ydinsukellusveneitä. 1990-luvulta saakka Saksa on aktiivisesti pyrkinyt pääsemään osalliseksi ydinasehankkeisiin EU:n puolustusyhteistyön kautta. Se on valmistautunut tähän muun muassa tekemällä varauksia ydinsulkusopimukseen. Myös Ranska on alkanut suhtautua myönteisesti siihen, että sen sotavoimat – ja ydinaseet – integroitaisiin osaksi EU:n yhteistä puolustusta.

Saksa Jugoslaviaa hajottamassa

1990-luku ja etenkin vuosituhannen vaihde olivat kaikkiaankin suurten läpimurtojen aikaa EU:n militarisoimisessa ja suurvaltakehityksessä. Militarisoitumista vauhdittivat merkittävästi Balkanin tapahtumat: Jugoslavian hajoaminen ja ennen kaikkea Kosovon sota. Jugoslavia hajosi ainakin osittain siksi, että sitä määrätietoisesti hajotettiin ulkoapäin.

Prosessi pantiin alulle jo 1970-luvun lopulla, jolloin Saksan keskustiedustelupalvelu alkoi toimia aktiivisesti Balkanilla ja ryhtyi tekemään tiivistä yhteistyötä kroatialaisten separatistien kanssa. 1990-luvulla yhdistynyt Saksa kiihdytti niin sanottua etnisen lohkomisen politiikkaansa, joka oli tuttua jo sen aiemmista laajentumispyrkimyksistä. Se muun muassa tunnusti varhaisessa vaiheessa Slovenian ja Kroatian – ja kiristi koko EY:n tunnustamaan uhkaamalla vetäytyä Maastrichtin sopimuksesta –, vaikka oli tiedossa, että niiden pikainen itsenäistyminen ilman vähemmistökysymysten ratkaisua johtaisi väistämättä sotaan. Se myös otti kroatialaisen salaisen palvelun suoraan valvontaansa (hinta: 800 miljoonaa Saksan markkaa) sekä rahoitti ja organisoi aseiden rahtaamista Kroatiaan ja Bosnia-Hertsegovinaan.

Kosovon sodassa keväällä 1999 sotilasliitto Nato pommitti Jugoslaviaa 78 päivää. Ainakin 1500 siviiliä sai surmansa, ja maan infrastruktuuri, luonto ja kulttuuriperintö kärsivät suunnattomia tuhoja. Vaikka Nato ei tee mitään ilman Yhdysvaltojen hyväksyntää, Kosovon sota oli silti alkujaan enemmän eurooppalaisten kuin yhdysvaltalaisten hanke. Yhdysvallat suhtautuivat erityisesti Saksan vaatimaan ilmasotaan pitkään kielteisesti, kunnes Saksa otti ässän hihastaan: se ryhtyi uhkaamaan, että EU alkaa kehittää omaa, Natosta ja Yhdysvalloista riippumatonta sotilasyhteistyötä ja että Natolle joudutaan pian laatimaan muistokirjoituksia.

Tämä uhkaus tepsi, ja eurooppalaisten vaatimuksesta Nato lähti ensimmäistä kertaa historiansa aikana hyökkäyssotaan.

Eurooppalaisen yleisen mielipiteen tuki sodalle saatiin vetoamalla ihmisoikeusloukkauksiin ja sotarikoksiin, joihin Jugoslavian presidentin Slobodan Milosevicin hallinto oli syyllistynyt. Konfliktin yksi osapuoli, serbit, demonisoitiin täydellisesti median monistamassa taitavassa sotapropagandassa. Sodan varsinaisesti aloittaneen Kosovon vapautusarmeijan (UCK) julmuudet sekä yhteistyö jo silloin pahamaineisen al-Quaidan kanssa jäivät vähälle huomiolle. Saksan keskustiedustelupalvelulla oli tiiviit yhteydet UCK:hon, ja Natossa Saksa oli veto-oikeudellaan estänyt UCK:lle tarkoitettujen aseiden salakuljetuskiellon.

Avoin valtakirja interventioihin

Vaikka Yhdysvallat lähti Kosovon sotaan estääkseen EU:n oman sotilaallisen ulottuvuuden kehityksen, lopputulos oli miltei päinvastainen: Kosovon tapahtumilla perusteltiin tarvetta luoda EU:lle omaa sotilaallista kapasiteettia. Jugoslavian hajoamissodista tuli EU:n yhdistymissotia.

Todellinen läpimurto tapahtui Helsingissä joulukuussa 1999 pidetyssä EU-huippukokouksessa, jossa päätettiin perustaa EU:n kriisinhallintajoukot. Vuoden 1975 ETYK-huippukokouksessa syntynyt käsite ”Helsingin henki” oli siihen saakka merkinnyt rauhan, liennytyksen ja laaja-alaisen yhteistyön henkeä. Nyt Helsingin henki muuttui Suomen ensimmäisellä EU-puheenjohtajuuskaudella sotilaallisen varustautumisen hengeksi.

Kriisinhallintajoukkojen toiminta-alueeksi määriteltiin EU:ta ympäröivät alueet 4000 kilometrin säteellä. Joukkojen koko on 50 000–60 000 miestä, välttämätön tuki- ja vaihtomiehistö huomioiden 180 000–200 000. Joukkojen toimenkuvaan kuuluvat niin sanotut Petersbergin tehtävät: pelastus- ja humanitaariset tehtävät, rauhanturvaaminen sekä ”taistelujoukkojen tehtävät kriisinhallinnassa, rauhan palauttaminen mukaan lukien”. [Rauhan palauttaminen merkitsee samaa kuin rauhaan pakottaminen (engl. peace making). Suomessa se käännettiin tuolloin rauhan palauttamiseksi, koska rauhanturvalakimme ei vielä sallinut rauhaan pakottamista.] Viimeksi mainittu antaa käytännössä avoimen valtakirjan sotilaallisiin interventioihin.

Maininnalla siitä, että operaatioiden tulee olla ”sopusoinnussa YK:n peruskirjan kanssa”, tuskin on käytännössä mitään merkitystä, koska YK:n (turvallisuusneuvoston) valtuutusta ei edellytetä. EU siis varaa Yhdysvaltojen ja Naton tapaan itselleen oikeuden tulkita YK:n peruskirjaa. Presidentti George W. Bush tulkitsi Irakin sodankin YK:n peruskirjan mukaiseksi.

Sama mikä pätee EU:n laajoihin kriisinhallintajoukkoihin, pätee myös nopean toiminnan iskujoukkoihin. Voidakseen osallistua tammikuussa 2007 päivystyksensä aloittavien iskujoukkojen kaikkiin tehtäviin Suomi poisti omasta rauhanturvalaistaan ehdon, jonka mukaan operaatioilla, joihin Suomi osallistuu, on oltava YK:n mandaatti.

Iskujoukot ovat mukana EU:n perustuslaissa, jonka Suomi  ratifioi. Tosin perustuslaki tulee tuskin koskaan sellaisenaan voimaan, mutta sen sotilaallisia artikloita toteutetaan silti täyttä vauhtia.

Sidoksissa Natoon ja Yhdysvaltoihin

Nopean toiminnan iskujoukot ovat alun perin Britannian pääministerin Tony Blairin ideoima kompromissi Yhdysvaltojen ja Yhdysvalloista riippumatonta sotilasvoimaa halunneiden manner-Euroopan maiden välillä. Ne ovat EU:n oma hanke, joka kuitenkin toimii tiiviissä yhteistyössä Naton kanssa. EU:n nopean toiminnan joukot tukevat ja täydentävät Naton nopean toiminnan joukkoja. Natoon kuuluvat EU-maat jopa käyttävät samoja joukkoja molempiin. EU-joukot ovat täysin yhteensopivat Nato-joukkojen kanssa, ne hyödyntävät Naton sotilaallisia resursseja (kuten myös laajemmat kriisinhallintajoukot) ja niitä tuskin voidaan käyttää ilman Naton hyväksyntää. Käytännössä siis myös Yhdysvalloilla on veto-oikeus niiden käyttämiseen.

Moni Yhdysvaltojen nykyisestä ulkopolitiikasta huolestunut eurooppalainen toivoisi EU:n yhteisestä puolustuksesta tai kriisinhallinnasta vastavoimaa Yhdysvaltojen maailmanherruudelle. Tällä hetkellä sellaista ei ole näköpiirissä. Mutta olisiko sellainenkaan maailmanrauhan näkökulmasta lainkaan parempi vaihtoehto?

Suomalaisessa rauhanliikkeessä haudattiin jo 1980-luvulla lopullisesti ajatukset Neuvostoliiton ”rauhanaseista”. Historiankaan valossa tuskin on mitään syytä uskoa myöskään eurooppalaisten aseiden rauhaa tuovaan voimaan tai siihen, että EU maailmanmahtina ja suurvaltana käyttäisi voimaansa vain humanitaaristen päämäärien edistämiseen normaalin, itsekkään valtapolitiikan sijasta.

Elias Krohn

Artikkelin tärkeimpänä lähteenä on ollut Gerald Oberansmayrin teos Supervalta EU. Euroopan unionin militarisoimisesta (Rauhanpuolustajat & Like 2005, suom. Ilona Nykyri, alkuteos ilmestynyt 2004).